Kesä on täällä(kin)!

Näin tänään pääskysen ja se sinetöi asian: nyt on kesä. Bongasin myös sisiliskon ja se tukee edellistä väitettäni mielestäni varsin tukevasti.

Piha alkaa olla jonkinlaisessa kunnossa. Olen saanut haravoitua sen kauttaaltaan kertaalleen, mutta nyt omaan silmään näyttää siltä, että sen voisi harkata vielä toistamiseen. Vaan en taida jaksaa. Onhan tuolla pihalla muitakin hommia kuin tuo iän ikuinen harkkaaminen. Marjapensaatkin ovat saaneet uuden ilmeen: lumen alta paljastui kahdeksan iiisoa puskaa, joista kaksi jätin rauhaan, viisi harvensin ja yhden leikkasin matalaksi. Saa nähdä, mitä noille kuudelle kuuluu loppukesästä. Tässä harvennustyylinäytteeni:

Oksasakset on sanoneet klip klip siellä täällä ja moni minulle tuntomaton puska on saanut uusia muotoja. Mahtavaa, kun pääsen toteuttamaan itseäni tuolla ulkona. Voi olla, että ensi kesänä ostellaan sitten taimia ja istutetaan uusia pensaita, kun olen onnistunut tappamaan kaikki tänä keväänä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse aloittaa alusta. Pienen salapoliisityön jälkeen minulle on selvinnyt, että meillä on jättikokoinen raparperipuska. Heinän ja ryönän alta löytyi kivikkopuutarha ja sieltä reipas ruohosipuli. Anoppi arvuutteli versovia kasveja: saattaa olla jotain liljaa, sitten sitä keltaista päivänkakkarannäköistä ja selkeästi jotain kivikkokasvia. Yhtä sofistikoituneita arvailuja kuin minullakin. 

Yksi asia, josta nautin tällä suunnattomasti on se, että maisemamme vaihtuu paivittäin. Ei vain visuaalisesti, vaan kokonaisuutena. Kaupungissa kaikeen mökään ja asfalttiin turtui niin, ettei pieniä eroja anää huomannut. Täällä huomaan kaiken: linnut laulavat eri tavalla ilmanpaineesta riippuen. Läheltä kulkevan junan kuulee välillä jo kaukaa kaukaa, välillä sitä tuskin huomaa. Tuulensuunta muuttaa koko tuoksumaiseman. Tänään täällä on haissut (minun mielestäni tuoksunut) lehmä. Tai paremminkin sen kakka. Yksi maailman parhaista tuoksuista! Haravoidessa maasta nousee märän maan ja itävän ruohon tuoksu. Sateen jälkeen märkä metsä antaa arominsa ilmaan niin, että siihen melkein hukkuu. Joka kerta, kun astun ovesta ulos, haistelen, kuuntelen ja tunnustelen, millainen päivä tänään on. Ja tänään oli hyvä päivä. Kakka haisi ja linnut lauloivat lujasti. Aurinko lämmitti niin, että vieläkin kuumottaa poskia. Smegkin nautti kesäpäivästä. Huljanteri pääsi ulkoilemaan ekaa kertaa ilman takkia tai haalaria. Kuiva nurmi maistui hyvälle, ja vain hiekkalaatikko puuttui. Ehkäpä Rambo rakentaa hänelle sen... Nuo Setä-Ö:n tuomat hiekkalelut kun tuntuu vähän nuivilta tuossa viltillä.

  

Pyhäpäivän pohdintaa

Taas on viikko vierähtänyt.  Ollaan laitettu keittiö kuntoon, hoideltu kotona yhtä ja toista ja puuhattu pihalla. Olen huomannut, etten jaksa täällä edes avata konetta päivittäin. Varsinkaan nyt, kun säiden herra on ollut suosiollinen ja kaikki vapaat hetket menee ulkona. Vielä eilen olen lapioinut lunta ja haravoinut yksien ja samojen Smegin päikkäreiden aikana. Lunta ei tosin ole enää kuin rippeet jäljellä, koska olen levitellyt läjiä niin ahkerasti. Etupihalla oli kaikkein suurin läjä, ja se piti levittää, että kakkapojat pääsivät pihaan. Eilen illalla he sitten kävivät ja veivät mukanaan lokakaivosta 5000 litraa sitä itteään. Nyt uskaltaa taas pyyhkiä enemmän kuin yhdellä paperilla. Kun meillä menee tuonne viemäriin nykyisin kolmen henkilön tuotokset, kiitos siitä Smegille. Pottatreenit alkavat tuottaa hienoista tulosta: melkein joka päivä herätessä ykköset ja toissapäivänä myös kakkoset osuivat pottaan. Tässä ahkera treenaaja kylvynraikkaana:

Viime viikkoon mahtui myös yksi äärimmäisen vaikea päivä: äitienpäivä. Lähdettiin lauantaina Rambon työpäivän jälkeen Pelloon moikkaamaan Smegin isomummoa. Nuorella ja vanhalla taisi synkata. Molempia nauratti. Jatkettiin siitä sitten Rambon mammalle syömään ja saunomaan. Smegillä oli vähän vaikea nukahtaa, kun oli niin valoisaa. Ja aamulla luomuvekkarimme piippasi ensimmäisen kerran puoli viideltä. Rambo oli jo vetämässä housuja jalkaan, kun kysyin, mitä ihmettä hän puuhaa? Hän ajatteli ottaa Smegin haltuun ja antaa minun nukkua, äitienpäivä kun oli. Kun kellonaika valkeni hänelle, jatkoimme miten kuten koko porukalla unia vajaaseen seitsemään. Minäkään en osannut enää nukkua, kun päivä paistoi ihan täysillä, kuten jo silloin puoli viiden aikaan. Sain lahjat sänkyyn: Smegiltä teleskooppivavan (siis virvelin) ja Rambolta rikkaimurin. Oi romantiikkaa... Minulle on kyllä luvattu päivä tuolla. Maltan tuskin odottaa. Me, myself and I ja rutkasti laatuaikaa. Kuumakivihierontaa, käsi- ja jalkahoidot, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea ei keskeytyksiä eikä tarvetta silmille selässä. Mutta ensin pitää hoitaa vähän pihahommia, vielä ei jouda tuhlata kokonaista lauantaita tuollaiseen.

Smeg nukkui ekat päikkärit mummilassaan ja sitten meidän karavaani suuntasi takaisin kotiin. Käytiin matkalla mutka Ylitorniolla, Rambo pesetti Focuksen ja minä ja Smeg käytiin hautausmaalla. Olen jo tottunut etsimään hautausmailta muualle haudattujen muistomerkin, ja laskemaan sille kynttilän äidille. Tänä keväänä myös mummille. Tässä Smeg hartaana kourallinen multaa ja heiniä suussaan: 

Siihen vaan ei totu koskaan. Että äiti ei ole enää täällä. Äitienpäivä nostatti taas esiin sen piilevän kaipuun omaa äitiä kohtaan. Aika hioo ikävältä terävimpiä kulmia, mutta mikään ei tule koskaan poistamaan sitä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, edelleen, että äiti ei koskaan päässyt näkemään lapsenlapsiaan. Nythän niitä on jo kolme. Meillä kaikilla omat mukulat. Hän olisi rakastanut nuo kaikki ihan puhki. Vaikea nauttia täysin rinnoin ensimmäisestä omasta äitienpäivästä, kun jotain niin oleellista puuttuu. Toisaalta vieressä on maailman suurin onni ja ilo, mutta jotain vaan puuttuu. Kun näkee, miten onnellinen Rambon äiti on Smegin kanssa, tuntuu oma osa jotenkin puolittaiselta. Rambon äidillä kostuu silmäkulma vähän väliä, kun hän vain katsookin tuota pientä ihmettämme, mutta minä en pystynyt tarjoamaan samaa onnea omalle äidilleni. Se paska tauti vei minun lapseltani mummin. Ja minulta äidin. Suuret elämän muutokset tuovat nuo ajatukset aina pintaan. Olen havahtunut muutaman kerran ajatukseen "milloinkohan äiti ehtii käymään täällä?" Varsinkin, kun olen ommellut ja ripustanut verhoja. Äiti sanoi minulle muutama päivä ennen kuolemaansa, ettei hän oikein voisi vielä mennä. Kun on niin monta juttua kertomatta. "Niin kuin mitä?" minä kysyin. "No, esimerkiksi miten verhot ripustetaan". Nauroin, ja sanoin ripustaneeni hänen kanssaan verhoja jo yli kaksikymmentäviisi vuotta, joten sen homman osaan kyllä yksinkin. Mutta täällä olen taas todennut, että en haluaisi tehdä sitä yksin. Haluaisin ripustaa verhoja äidin kanssa. Minä vaan niin haluaisin ripustaa verhoja oman äitini kanssa.

Kotiäidin kotihommia

Onpas ollut hiljaista. Tai ei edes ole ollut, mutta on silti. Viimeinen reilu viikko on taas ollut enempi vähempi päivystys hommia. Lasimies, lukkomiehet, sähkömiehet, loka-automies (joka ei sitten kuitenkaan päässyt tyhjentämään lokakaivoa, kun tuota lunta on vielä niin paljon) ja kaiken maailman mikä-lie-miehiä on rampannut meillä melkein joka päivä. Päivät seuraa toisiaan aikalailla samaa rataa: Smeg heräilee 6:30-7:30 ja syö aamupuuron milloin milläkin menestyksellä kahdeksan aikaan. Kympin pintaan hän saa lounaan ja menee tirsoille. Ennen lounasta homma hommaillaan kotijuttuja, järjestellään ja puuhaillaan. Eli toisin sanottuna minä yritän puuhata, mutta joka kymmenes sekuntti olen noukkimassa sähköjohtoa tai sanomalehteä Smegin suusta tai hakemassa häntä pois tietokoneelta tai Rambon työkalupakista. Miten noin pieni voikaan ehtiä niin moneen paikkaan niin nopeasti? No, Smeg jaksaa nykyisin nukkua ekoilla päkädäikkäreillä jopa 2,5-3 tuntia. Sen aikaa minulla on sitten kaksi kättä käytössäni. Tänään ompelin lattiatyynyille päälliset. Tässä testiryhmä, joka hyväksyi tyynyt:

Päikkäreiden jälkeen lähdetään kurvailemaan, jos on asiaa jonnekin. Eilen käytiin hakemassa Kommandon autoon nopeusmittarin vaijeri. Everyday business. Vastapainoksi haettiin noihin lattiatyynyihin vetoketjut Eurokankaasta. Ja syötiin välipala Apsilla. Ostin myös Smegille sen perinteisen kävelykärryn, kun ei tuo herra viihdy enää maan tasalla ollenkaan. Koko ajan pitäisi olla pystyssä. Kärry oli ihan kiva, mutta toistaiseksi nuori herra on keskittynyt pyörien tutkailuun. 

Monesti meillä käy niin, että kotimatkalla Smeg simahtaa päivän toisille päkille. Ja kun päästään kotipihaan, jätän takakontin auki ja herra saa vetää sikeitä kaukalossa. Nämä toiset tirsat kestää yleensä noin tunnin. Siinä ehtii purkaa ostoskassit ja keittää päiväteet. Herättyään herra saa päivällisen ja sitten Rambo tuleekin jo kotiin ja illat menee yhdessä hommaillessa. Milloin maalataan, milloin fiksaillaan, remppaillaan ja joskus harvoin jopa ollaan vaan. Olen huomannut, että moni ns. suosikkiohjelmani on jäänyt täysin paitsioon. Ei täällä tule hirveästi telkkaria katsottua. Toki tv pitää pitää kolmosella kuudesta seitsemään, koska silloin tulee Smegin suosikkiohjelma, Emmerdalen tunnarit. Ohjelmasta viis, mut ne tunnarit... Ooooh. Seiskan jälkeen sitten ukkelille puuro napaan, iltakylpy ja nukkumaan. Me Rambon kanssa ehditään nollailla siinä sitten pari tuntia, kunnes meilläkin alkaa nolla kanava. Ja aamulla sama rumba alusta.

Mutta niitä tärkeitä juttuja viime päiviltä: Smeg sai kengät. Upeat kengät, eikö?

Ja tänään tuli ensimmäinen pissa pottaan. Meinasin pakahtua riemusta! Minun pieni on jo niin iso, että pissaa pottaan. Taisi tosin olla moukan tuuria, mutta silti. Jatkamme harjoituksia. Ja ostoslistalla on ollut myös keinu. Se rocks.

Loppuun vielä muutama kuva matalasta majastamme. Paikoista, jotka ovat enempi vähempi "valmiita" (onko koti ikinä valmis?).

Minun pride and joy, uudet kirjahyllyt. Kirjat on lajiteltu väreittäin.

Ja täällä tehdään taikoja. Nukkuminen on maagista. Ja niiiiiiin harvinaista.

Tämän näkee, kun meille astuu sisään. Tuo ovi vie kodinhoitohuoneeseen. Kyllä, meillä on kodinhoitohuone. Ja siellä on mankeli. Kommando toi. Mahtavaa!

Osa olohuoneesta. Se osa, jossa voisi laiskotella. Ja tuota divaania vasten on näppärä punnertaa pystyyn, jos sattuu olemaan alle 80 senttinen.

Toinen osa tupakeittiö-olkkari tilasta. Mun tuoli. 

Kodin sydän. Ja niitä työkaluja. Niitä tuntuu olevan kaikkialla.