Viime viikkoon mahtui myös yksi äärimmäisen vaikea päivä: äitienpäivä. Lähdettiin lauantaina Rambon työpäivän jälkeen Pelloon moikkaamaan Smegin isomummoa. Nuorella ja vanhalla taisi synkata. Molempia nauratti. Jatkettiin siitä sitten Rambon mammalle syömään ja saunomaan. Smegillä oli vähän vaikea nukahtaa, kun oli niin valoisaa. Ja aamulla luomuvekkarimme piippasi ensimmäisen kerran puoli viideltä. Rambo oli jo vetämässä housuja jalkaan, kun kysyin, mitä ihmettä hän puuhaa? Hän ajatteli ottaa Smegin haltuun ja antaa minun nukkua, äitienpäivä kun oli. Kun kellonaika valkeni hänelle, jatkoimme miten kuten koko porukalla unia vajaaseen seitsemään. Minäkään en osannut enää nukkua, kun päivä paistoi ihan täysillä, kuten jo silloin puoli viiden aikaan. Sain lahjat sänkyyn: Smegiltä teleskooppivavan (siis virvelin) ja Rambolta rikkaimurin. Oi romantiikkaa... Minulle on kyllä luvattu päivä tuolla. Maltan tuskin odottaa. Me, myself and I ja rutkasti laatuaikaa. Kuumakivihierontaa, käsi- ja jalkahoidot, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea ei keskeytyksiä eikä tarvetta silmille selässä. Mutta ensin pitää hoitaa vähän pihahommia, vielä ei jouda tuhlata kokonaista lauantaita tuollaiseen.
Smeg nukkui ekat päikkärit mummilassaan ja sitten meidän karavaani suuntasi takaisin kotiin. Käytiin matkalla mutka Ylitorniolla, Rambo pesetti Focuksen ja minä ja Smeg käytiin hautausmaalla. Olen jo tottunut etsimään hautausmailta muualle haudattujen muistomerkin, ja laskemaan sille kynttilän äidille. Tänä keväänä myös mummille. Tässä Smeg hartaana kourallinen multaa ja heiniä suussaan:
Siihen vaan ei totu koskaan. Että äiti ei ole enää täällä. Äitienpäivä nostatti taas esiin sen piilevän kaipuun omaa äitiä kohtaan. Aika hioo ikävältä terävimpiä kulmia, mutta mikään ei tule koskaan poistamaan sitä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, edelleen, että äiti ei koskaan päässyt näkemään lapsenlapsiaan. Nythän niitä on jo kolme. Meillä kaikilla omat mukulat. Hän olisi rakastanut nuo kaikki ihan puhki. Vaikea nauttia täysin rinnoin ensimmäisestä omasta äitienpäivästä, kun jotain niin oleellista puuttuu. Toisaalta vieressä on maailman suurin onni ja ilo, mutta jotain vaan puuttuu. Kun näkee, miten onnellinen Rambon äiti on Smegin kanssa, tuntuu oma osa jotenkin puolittaiselta. Rambon äidillä kostuu silmäkulma vähän väliä, kun hän vain katsookin tuota pientä ihmettämme, mutta minä en pystynyt tarjoamaan samaa onnea omalle äidilleni. Se paska tauti vei minun lapseltani mummin. Ja minulta äidin. Suuret elämän muutokset tuovat nuo ajatukset aina pintaan. Olen havahtunut muutaman kerran ajatukseen "milloinkohan äiti ehtii käymään täällä?" Varsinkin, kun olen ommellut ja ripustanut verhoja. Äiti sanoi minulle muutama päivä ennen kuolemaansa, ettei hän oikein voisi vielä mennä. Kun on niin monta juttua kertomatta. "Niin kuin mitä?" minä kysyin. "No, esimerkiksi miten verhot ripustetaan". Nauroin, ja sanoin ripustaneeni hänen kanssaan verhoja jo yli kaksikymmentäviisi vuotta, joten sen homman osaan kyllä yksinkin. Mutta täällä olen taas todennut, että en haluaisi tehdä sitä yksin. Haluaisin ripustaa verhoja äidin kanssa. Minä vaan niin haluaisin ripustaa verhoja oman äitini kanssa.
Oikeassa olet Kaisa rakas.Äitiä on aina, merkkipäivinä varsinkin, kova ikävä.Se on vaikka vuodet vierivät.Muistelen myös Evaa aina silloin tällöin.Esim.huomenna 2.6,synttäripäivänään,olisimme käyneet kaikilla Hesan "rasteilla" Helsinki-päivänä.Kävin eilen Kappelissa varmuuden vuoksi,olin hääjatkoilla.Meillä kahdella mummilla olisi satavarmasti ollut yhteistä ohjelmaa,vaikka lastenlasten kanssa.
VastaaPoistaIhanaa kesän alkua teille kolmelle!Ritva