Oma koti kullan kallis

Kirjoitan tätä offline, sillä meille tulee netti vasta vajaan viikon kuluttua. Koska minä asun lapissa. Olen lappilainen. Läänini on lapinlääni...

Viimeiset vuorokaudet ovat olleet niin huikeaa pyöritystä, että välillä tuntuu, etten itsekään pysy kärryillä. Joitain päiviä sitten makasin valveilla ensimmäisessä omassa asunnossani ja pohdin tulevaa vuorokautta. Olin jättämässä takseni kaiken tutun ja turvallisen ja hyppäämässä tuntemattomaan. Näin syvällisiin pohdintoihin en tosin päässyt, sillä päässä pyöri lähinnä ”olenko pakannut kaiken, miten lento sujuu pojan kanssa, olenko pakannut kaiken, pysyykö kaikki ehjänä, mihin järjestykseen kaikki laitetaan uudessa kodissa, miten poika pärjää, missä mun verkkarit on, olenko pakannut kaiken, tuleekohan muuttoapulaiset ajoissa, jne, jne”.

Perjantai aamuna 30.03. luomu-herätyskellomme Smeg piippasi klo 5.30. Ei tarvinnut jännittää nukummeko itse pommiin. Rambolla iski stressi päälle ja looginen ajattelu loppui. Jotenkin pidin kuitenkin itseni ja ipanan kasassa. Muuttoauto tuli pihaan sovitusti kahdeksalta. Muuttoapu antoi odottaa. Kymmenen yli aloin soitella apulaisia läpi: tulossa, matkalla, tulossa. N. kaksikymmentä yli neljä miestä ja yksi nainen suhasi edes takaisin ovesta sisään ja ulos. Tavarat vaan lenteli kohti muuttoautoa. Minun tehtäväksi jäi viihdyttää Smegiä. Pian yhdeksän jälkeen auto oli pakattu ja kaverit lähtivät töihin. Muuttokuorma starttasi kohti pohjoista.

Pyörin tyhjässä asunnossani ja ihmettelin. Smeg ihastui kaikuun. Molemmat veljeni roikkuivat paikalla viimeisinä. Kymmenen aikaan pihaan ajoi taksi, jonka olin tilannut jo aiemmin. Sain Smegin turvakaukaloon, ja hän oli unessa ennen Kulosaarta. Minä katselin metroa. Ruuhkaa. Ihmisiä bussipysäkeillä. Taisin vähän itkeä. Tavallisia arkisia asioita, jotka ovat olleet itsestäänselvyyksiä elämässäni yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Ei enää. Minun maisemaani ei enää metro kuulu.

Päästiin lentokentälle ja Smeg jatkoi uniaan. Keräsin hänet syliin varmana, että hän herää kärttyisena kuin ampiainen. Vaan ei herännyt. Eikä herännyt check-innissä eikä turvatarkastuksessa eikä matkalla lähtöportille. Portilla poika heräili omaan aikaansa ja oli heti hyvällä päällä. Syötin hänelle reissuruokaa, eli lounaan lentokentällä. Ruoka maistuu aina paremmalle, kun sitä ei tarvitse syödä oman pöydän ääressä. Siirryttiin koneeseen, edelleen hyvällä päällä. Aloin jo epäilemään, että Smeg on vaihtunut jossain. Nousu meni naureskellen ja kanssamatkustajille flirttaillen. Parinkymmenen minuutin lennon jälkeen pikkumies alkoi hieman kärttyilemmään, joten kysyin, josko herralle maistuisi hänen lempiruokansa, tidi. Ja sehän maistui ja vei tajun. Hän heräsi vasta Kemi-Tornion lentokentällä. Että ei se laskeutuminen niin kauhean työlästä lapsen kanssa ole.

Kentällä meitä oli vastassa Rambon äiti, joka toimi hovikuljettajanamme sen iltapäivän. Käytiin Keminmaan City-Marketissa ostoksilla ja sen kyljessä olevassa Scan Burgerissa (että heippa vaan Mäkkärit ja Heset) lounaalla. Pikkumies sai taas reissuruokaa. Kaupassa olin lähes maanisessa tilassa ja heittelin tavaraa kärryyn mitään ajattelematta. Smeg istui kärryssä ja otti tilan ja yleisön haltuun. Hänestä alkaa todella kuoriutua aikamoinen show-mies. No, kauppalasku oli sen mukainen, että ajatus ei tainnut olla ostoksissa mukana, hups. Ladattiin järjetön määrä kasseja anopin riisikuppiin ja lähdettiin KOTIA kohti.

Nousin autosta. Pala kurkussa. Taisin taas itkeä hieman. Olin tullut kotiin ♥

Tilaa. Niin paljon tilaa. Kodinhoitohuone. Niin monta ikkunaa. Paljon valoa. Koti. Leivinuuni. Jestas, miten iso se on. Osaankohan lämmittää sitä? Onkohan minulla yhtään leipäohjetta? Äidin vanhaa? Sitä hyvää rusinaleipää. Keskity! Koti. Koti. Koti.

Rupateltiin anopin kanssa iltaan. Syötin Smegille iltapuuron ja käytin hänet kylvyssä. Normaalit iltarutiinit siis. Olin juuri saanut hänet nukkumaan, kun Rambo kurvasi minun Focuksella pihaan. Tyhjennettiin auto ja lämmitettiin oma puusauna. Oli muuten hyvät löylyt. Sitten kohtalaisen ajoissa nukkumaan, koska seuraavasta päivästä oli tulossa taas perin puuhakas.

Lauantai aamuna heräiltiin Smegin tahtiin, ajoissa siis. Muuttokuorman piti tulla kahdeltatoista. Se tulikin jo 11.35, eikä meillä taaskaan ollut apujoukkoja paikalla. No, pari autoa kaartoi pihaan melkein heti kuorma-auton perässä. Ja taas alkoi laatikot lehtää. Smeg antoi meille suuressa laupeudessaan muuttorauhan nukkumalla kolmen tunnin tirsat. Anoppi laittoi talkooruokaa ja hups vaan, tavarat oli roudattu sisään n. tunteroisessa ja koko porukka pääsi syömään. Vähitellen talkoolaiset alkoivat valua koteihinsa, kunnes jäljellä oli minun perheeni. Minun kodissani. Laitettiin Smeg nukumaan ja jäätiin ihmettelemään elämää Rambon kanssa. Käytiin taas saunassa. Oma koti kullan kallis.

Viimeiset pari päivää ollaankin sitten leikitty laatikkoleikkiä. Missä meidän nettipiuha on? Laatikossa. Onko meillä jossain peittoja ja tyynyjä, kun tulee yövieraita? Laatikossa. Juustohöylä? Laatikossa. Pesuaineet? Laatikossa. No, onneksi meillä on niin paljon tilaa, ettei tämä kaaos haittaa ollenkaan. Vaikka laatikoita ja sälää on jokapäikkä täynnä, ei tämä edes tunnu kaaokselta. Vaan kodilta!